11.08.2017

Luen Imre Kertészin Kaleeripäiväkirjaa, joka sisältää merkintöjä vuosilta 1961–91 ja jonka Outi Hassi on hienosti suomentanut, ja ihmettelen huomioni kiinnittäviä merkintöjä. Ne ovat kahdenlaisia. Suurin osa vahvistaa ajatuksiani ja monet niistä liittyvät taiteen tekemiseen ja ihmisyyteen, kuten Taide on ihmisen luonnottomista toiminnoista luonnollisin. Se on varsin tunnusomaista olennolle, jonka luonto on luonut sellaiseksi, että luonto ei riitä sille. Toinen huomioni kiinnittävä merkintäryhmä poikkeaa muista merkinnöistä viittaamalla konkreettisiin arkipäivän toimiin, joita kirjassa kuvataan vähän: Menin ostamaan lehden. Minun piti vain mennä kadun toiselle puolelle, ja koska tiesin tulevani hetken päästä takaisin, työnsin kahvinkeittimen johdon pistorasiaan. Ja kuinka kävikään: palasin kotiin. Mutta kuinka saatoin olla siitä niin varma?

Kuinka voisin huomata muunlaiset, ajatuksilleni ja tämänhetkiselle elämäntilanteelleni vieraat merkinnät? Pitääkö jokainen sana ja lause lukea kahteen kertaan, ristivalaista ne eri puolilta? Ehkä. Jotta huomaisin vieraan, oudon ajatuksen, jotta saisin siitä otteen, pitää siinä olla jotain tuttua, tuttua oudosti, tuttuja reittejäni rikkovasta näkökulmasta. Sellaiset merkinnät kiinnittävät huomioni kyllä.

Oli miten oli, Kaleeripäiväkirja kuuluu kirjoihin joihin luultavasti palaa. Aika muuttaa sitä muuttamalla minua ja ympäristöä. Luen kirjan uudelleen muutaman vuoden kuluttua. Joo, niin teen.

Kuva: Paul De Cloedt (No I Be Yonder)