07.01.2019

Teemu Mäki ja moni muu ovat kirjoittaneet ansiokkaasti taiteen tehtävästä ja merkityksestä. Asia pyörii myös minun mielessäni usein. Ja vaivaa minua. Välillä löydän itsestäni taidepoliisin joka julistaa ettei joku taiteeksi nimetty ja taiteena kaupattava asia ole taidetta. Eilen viimeksi tokaisin, ties kuinka monennen kerran, ettei teamLabin toteuttama Amos Rexin avajaisnäyttely ole taidetta. Lauseen irrottua huuliltani ajattelin etten halua sanoa tuollaista lausetta. Miksi? En halua nostaa itseäni taiteen määrittelijän asemaan. Ilmaisin mielipiteeni ja seison sen takana mutta pöydässä ystävien kanssa, jotka eivät ole taiteilijoita vaan taiteen rakastajia, tunsin korottavani itseni asemaan johon en halunnut – taiteen auktoriteetiksi. Onneksi tässä seurassa pelkoni oli turha, ja taide täytti yhtä tehtävistään: synnytti keskustelua.

On mahtavaa että ihmiset jonottavat taidemuseoon. He haluavat mennä katsomaan ja kokemaan taiteeksi nimettyä ilmiötä. Pidin huoneesta jossa sai värittää kukan, krokotiilin, linnun, perhosen joka sitten ilmestyi huoneen lattiaan ja seinille jahdattavaksi ja ihasteltavaksi. Se oli iloista leikkiä, johon taide meidät sysäsi. Leikkimään yhdessä.

Muualla näyttelyssä vajosin dystooppisiin tunnelmiin. Tämäkö on tulevaisuus: käydään museoissa katsomassa tekotaivaita ja -meriä ja -metsiä joita ei enää ole olemassa. Ehkä teamLab kehottaa meitä menemään meren rantaan katsomaan, kuulemaan, tuntemaan, haistamaan oikeaa merta; heittäytymään selällemme tähtikirkkaana yönä ja katselemaan taivaalle. Ennen kuin se on liian myöhäistä.

Kauhea ajatus: osaammeko me enää nähdä merta, metsää, taivasta, kiveä, toista elävää olentoa ellei sitä meille varta vasten kehystettynä näytetä? (Kehys viestittää että kehystetyn asian takia kannattaa nähdä vaivaa.) Osaammeko me ihmetellä, pysähtyä ihmettelemään kehystämätöntä asiaa? Hei, mitä horiset! Tietysti me osaamme!

Oheinen kuva muistuttaa minua Qiu Shihuan valkoisista maalauksista vaikka onkin aivan sininen.