17.06.2019

Kirjoitin ensimmäisen Omakuvan apurahataiteilijana Valkeapää–Hoffrénin esitykseen 10 matkaa sinne missä mitään ei tapahdu syksyllä 2010. Sitä kirjoittaessa nautin viimeistä vuotta SKR:n kolmivuotisesta työskentelyapurahasta. Kerroin kuinka apurahataiteilijan elämä sujui – tehden mitä vaan. Kerroin myös kuinka se oli sujunut ennen apurahaa – tehden mitä vaan. Päivitin Omakuvan 2011 keikkailun jatkuessa, kun apurahataiteilijastatukseni oli muuttunut ei-apurahataiteilijaksi. Kerroin kuinka elämäni sujui – tehden mitä vaan. Kertomukset olivat luonnollisesti kärjistettyjä, olivathan ne teatteria, mutta ne sisälsivät totuuden siemenen, sillä kysymys on valinnoista: toteutanko teosidean apurahatta, ehkä suppeampana mutta kuitenkin, vai jäänkö odottamaan apurahaa joka mahdollistaa suunnittelemani kaltaisen toteutuksen.

Nyt Omakuvan päivitykseen sysäsi kaksi asiaa: teos tekijöineen on kutsuttu keikalle viiden vuoden hiljaiselon jälkeen, ja apurahataiteilijastatukseni on muuttunut jälleen kerran.

Olen ulkomaalaisten kollegoiden kanssa puhuessani kehunut suomalaista apurahajärjestelmää usein. Minun ei ole tarvinnut tehdä hanttihommia enkä esimerkiksi opeta kovin paljon. Olen voinut keskittyä tekemään sitä mitä haluan – taidetta. Samalla kutsun, enkä ole tässä yksin, suomalaista apurahajärjestelmää taidelotoksi. Se kuvaa hyvin järjestelmän mielivaltaisuutta. ”Olen ollut onnekas,” on irronnut huuliltani usein. Ei kai taiteilijana toimiminen voi olla kiinni hyvästä tuurista? Viime kädessä ei, se on kiinni valinnoista, mutta hyvä tuuri auttaa asiaa paljon. Ainakin siltä tuntuu.

Sain ensimmäisen valtion taiteilija-apurahan 2013 toimittuani taiteilijana miltei kaksikymmentä vuotta. Sain saman tien viisivuotisen. Naureskelimme kavereiden kanssa että se oli palkinto pitkästä, sitkeästä työstä ja periksiantamattomuudesta. Sain tälle vuodelle, yhden välivuoden jälkeen, puolivuotisen. Se tuntui lohdutuspalkinnolta. Siihen sekoittui epäoikeudenmukaisuuden tunne kun selvisi, että esitys- ja performanssitaiteelle jaettiin vain yksi yksivuotinen ja kaksi puolivuotista, vaikka hakea oli saanut jopa viisivuotista. Joka tapauksessa puolivuotinen oli parempi kuin ei mitään. Se loppuu nyt. Parin viikon päästä en ole enää apurahataiteilija.

En ota kielteisiä apurahapäätöksiä henkilökohtaisesti. Se olisi typerää. Mutta kielteinen apurahapäätös arvottaa tekemääni taidetta. Teenkö mielenkiinnotonta, oman napansa ympärille kiertyvää soopaa, joka ei ole millään lailla kiinni tässä päivässä? Entä onko tunne siitä, että olen nyt taiteilijana parempi kuin koskaan, valheellinen? (Omalla kohdallani parempi taiteilija tarkoittaa, että osaan ja tiedän enemmän, olen suhteellisuudentajuinen ja utelias. Ja yhä vielä osaan hämmästyä maailmasta.)

Ajattelin ennen että jollen pysty elättämään itseäni taiteilijana, minun pitää lopettaa taiteen tekeminen ja ruveta tekemään jotain muuta. Täytettyäni viisikymmentä ajattelin etten halua tehdä mitään muuta enkä koskaan tule tekemään mitään muuta. Olen myös aina ajatellut, että kunhan vain teen työni hyvin, pärjään. Hmm. Mitähän ajattelen nyt?

Lopuksi pari sanaa taiteesta elinkeinona. Ensin tulee halu tehdä taidetta. Toiseksi tulee halu olla tekemättä mitään muuta. Tämän voi ratkaista olemalla ammattitaiteilija. Sellainen saa työstään palkkaa. Yksinkertaista, vai mitä? Sori. Ei. Asia muuttuu monimutkaiseksi, kun kysyy, kuka sen palkan maksaa. Markkinat maksavat palkan tietynlaista taidetta tekeville taiteilijoille. Jos maailmassa olisi vain tietynlaista taidetta, se olisi paljon pienempi, värittömämpi ja yksioikoisempi paikka. Summa summarum, tarvitsemme yhteiskunnan joka tukee taidetta.

 

Kuva: Reijo Haukia